Esittely

Juu terve sinne.

Tästä aiheesta muutaman aiemman samanaiheisen hauskan blogin innoittamana päätin panna omankin pystyyn (kun ei ole sitä miestä, jota panna pystyyn ja yhdenyönjutut eivät -enää- kelpaa ja muutenkin sellaiset ovat kelvanneet max 4 kertaa elämässäni).

Eli täällä saavat tutut ja ei-tutut lukea huikeista äventyyreistäni miehen metsästämisessä, joka ei saisi mennä epätoivoiseksi, mutta joskus tuntuu siltä, kuin että se olisi menossa.

Pikkasen taustatietoa suhde ym. jutuistani.

Olen 25v. nainen. Olen suomalaisjuurinen, mutta asun yhdessä Itä-Euroopan maassa (en mainitse maata, muuten äite kyttää heti Kuukkelista, missä hän tuntuu aina surffailevan hakulauseella "asuminen ******ssa.). Olen maalaiskodista, mutta asun miljoonakaupungissa. Olen kouluttamattomasta kodista, mutta olen yliopiston käynyt ja työskentelen pienellä erikoisalalla. En miellä itseäni kuuluvaksi mihinkään yhteiskunnalliseen kastiin, joihin harmittavan monet lajittelevat ihmisiä (duunarit, akateemiset, eliitti ja mitälie vielä). Olen minä, ihan keskiverto, minua määrittäväät enemmänkin kiinnostuksenkohteeni ja persoonallisuuteni.

Olen 16?-v lähtien ollut kolmessa pitkässä suhteessa (kukin noin 2 - 2,5v) ja parissa lyhyemmässä suhteessa. Aika tasaisesti 50% suhteistani olen lopettanut minä ja 50% miehet. Kaksi pidemmästä suhteestani oli italialaisten kanssa, ja he jättivät niin, että tekivät tilanteesta sellaisen ja alkoivat yhtäkkiä käyttäytymään niin, että minä kllästyisin lopulta jättäisin (jottei heitä voisi syyttää jättämisestä). Kokemusteni takia ja yhteisen kulttuurin takia nyt olen kyllä enemmän kiinnostunut löytämään miehen omasta maasta (asuinmaastani) tai jostakin suht läheltä. Olen Keski-Euroopassa ollut avovaimona myös, mutta mies oli 10v mua vanhempi.

Olen kokenut ihan liian monia miehiä, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. Varsinkin sitten uskoontuloni ajattelen näin. Koitin muistella ja laskea käsin, kuinka monen kanssa olen harrastanut seksiä. Kauhistutti ihan, kun lopulta muistin kaikki. En ole ollenkaan sellainen kuin tästä saattaisi luulla. Haluan vain rakastavaa ihmistä rinnalleni, jonka kanssa kumpikin tykkäämme toisistamme hirveesti. Mutta se tuntuu olevan liikaa vaadittu. Mikään ei ole kestänyt. Ja kun olen ollut sinkku, niin olen muutaman kerran sortunut "festarikivaan" täällä itäisen Euroopan mettissä ja pelloilla. En ole ylpeä asiasta, ja nyt yritän OLLA HARRASTAMATTA YHTÄKÄÄN YHDEN YÖN SUHDETTA siihen asti, kunnes seurustelen sen kanssa, joka tuntuu siltä Oikealta. Saattaa mennä tovi. Saatan riutua seksinnälässä pari vuottakin sit kai. Mutta yritän. En enää halua antaa itteeni kenellekään, joka ei kunnioita eikä halua sitoutua (kunnioittava mies haluaa minusta sitoutua, koska tajuaa, että seksiin pitäisi liittyä huolenpito ja aito kiinnostus toista kohtaan myös).

Miehiä SAATTAA karkottaa hieman erikoinen tyylini (ei tosin yhtä ekstreme kuin alakulttuurien ihmisillä yleensä... Ei ole piirrettyjä kulmia, ei edes yhtäkään tatskaa tai lävistystä...), ja olen kyllä miettinyt, pitäisikö alkaa pukeutua täysin neutraalisti miehen löytämisen toivossa, mutta... Se on suuri rakastettu osa minua, en halua. Joten jäänen tällaiseksi. RAKASTAN TYYLIÄNI ja piste. Ja kyllä sitä on monet miehetkin kehuneet. Vaikuttaa siltä, että jotkut miehet rakastavat sitä ja jotkut pitävät liian funkynä. Mutta siis on niitä, joille se on just se hieno asia mussa, joka erottaa mut massasta, ja toivon löytäväni niin ajattelevan miehen, jonka kanssa vieläpä muutenkin synkkais. (Jossakin hopparin ja pin up tytön välimaastosta on se tyyli. En omista yksiäkään farkkuja. Yleensä pidän mekkoa tai hametta, korkkareita tai pidemmille kävelymatkoille sneakereitä, värikkäitä tai kuviollisia sukkiksia, hiuspantoja, erikoisia kaulakoruja... Värimaailma on valkoinen-harmaa-pinkki-lila-keltainen jne.)

En ole läski enkä laiha, mutta koitan saada itteäni niskasta kiinni ja aloitettua tauon jälkeen taas liikunnan ja dieetin anyway, jospa se antais vaikka energiaa. Kasvoistani olen saanut kuulla, että on "venäläisen mallin kasvot" ja rakastan sitä osaa itsessäni yli kaiken. En tiedä johtuuko tästä, mutta miehissäkin keskityn yleensä kasvoihin. On iso, muodokas perse ja reidet, äärimmäisen pieni keskivartalo, pitkät jalat, lumenvaalea iho, puolipitkät tummat hiukset. Tosin on yksi MUTTA. Minulla on tosi pienet rinnat, minkä pelkään aina olevan ongelmaksi miesten kanssa (kuten se monen kanssa on ollutkin), ja tunteeni tämän asian kanssa muuttuvat sängynpohjalla kädet silmillä lojumisesta itsemurha-ajatuksiin, mahdollisesta silikonileikkauksesta obsessoimiseen ja välillä "ihan sama annan olla" -mentaliteettiin. En vielä ole ihan varma, miten tämä tilanne loppuu, mutta jos nyt koittaisin ensialkuun ainakin luopua itsemurhasuunnitelmasta sen takia (kiitos Jeesukselle että löysin hänet, nimittäin hänen ansiostaan olen itsemurha-aikeista suuremmaksi osaksi ajasta luopunut).
Ulkonäössäni en tiedä, mikä on se juttu, joka saa vaaleat miehet kaikkoamaan ja vain päällekäyvästi lähestyvät mustat turistit ja korkeintaan uzbekit ja tazdhikit kiinnostumaan. En etsi turistia, ja pelkään, että islaminuskoisten kanssa tulis myöhemmin elämässä haitaksi liian suuri kulttuuriero (vaikka nuo Kaukasuksen namut ovat minusta usein ihan lamaannuttavan komeita ja vetoavat muhun muuten täysillä). Mua miellyttäis ihan normi Janis tai Martiņš jopa tosi paljon, mutta niistä vähän harvempi haluaa multa mitään muuta kuin yhden yön juttua. Olen huomannut, että venäläismiehet kyllä lähestyvät mua ja juttelevat kivasti. En ole ihan perillä, johtuuko tämä venäläisten suurempi aktiivisuus mua kohtaan siitä, etteivät ole niin ujoja kuin kantaväestö, erilaisesta deittikulttuurista vai siitä, että nähdessään kasvoni niillä syttyy heti valo takaraivossa "tuo tyttö on yksi meistä". Ja ehkä kantaväestö taas kattelee että onpa venäläisen näköinen, en mene jutteleen. Mulle kyl sopisi venäläinenkin mies ihan hyvin, kunhan palikat loksahtaa kohdalleen. Olen sellainen ISÄMMAAJEE tyttö niin tietty pitäis sit tosin olla sellanen venäläinen, joka ei pidä tätä maata kaikkeen syyllisenä.

En joudu rajoittamaan miesten hakuani vain ekspatteihin, koska puhun itse maassa puhuttuja kahta kieltä (toista niistä tosin paremmin kuin toista) ja jotkut paikalliset osaavat jopa englantia myös. En myöskään vaikuta ulospäin ulkomaalaiselta (paitsi lattarimallisen kroppani ansiosta). Käyn myös naapurimaassa monina viikonloppuna tapahtumissa / alakulttuurini bileissä ja puhun senkin maan kieltä loistavasti (sori omakehu). Ylipäätään tilanteista, mistä miehen voi löytää, ei pitäisi mulla olla pulaa, sillä olen aina menossa jonnekin, aina konsertissa, milloin missäkin workshopissa tai yhdistyksen tapahtumassa, ellen ole ihan vaan hengaamassa baarissa kun tutut DJ:t soittaa. Eli en ole erakko. Mulla on lievä aspergerin syndrooma mutta niin lievä, ettei sitä huomaa. Sen huomaa vain siinä, että minulle ei ole vaikeaa viettää paljon aikaa yksin, ja siinä, etteivät mua kiinnosta naistenlehdet, leffat tai tv-sarjat. Ikävä kyllä. Mutta uskon ihan aikuisten oikeasti, että niiden tilalla mulla on ihan tarpeeksi kiinnostuksenkohteita, jotta mun kanssa ei tarttis tylsistyä!

Saatan vaikuttaa vaikeastilähestyttävältä (en tahallani), mutta oikeasti minun kanssa on todella helppo jutella, varsinkin koska annan juttelussa itse kaiken panoksen avittaakseni keskustelua. Siitä huolimatta piti tässä keväällä jättää yksi mies, joka ei osannut keskustella vain muusta kuin kuntosalista ja sanoa "ok", siinä taas nähtiin, ettei korkeakoulutus mitään takaa (vaikka monet niin väittävät). 

Suomen kaverini uskovat, että nykyinen panikointini sinkkuilustani on tasan 100% sen tulosta, että asun tässä kulttuurissa jossa asun. Kyllä, tuntemattomatkin asiakkaani, kumminkaimani jne. ovat koittaneet antaa mulle vinkkejä miehen metsästykseen. Radikaaleja ja ei-radikaaleja vinkkejä. Yksi halusi tehdä mulle kasvohoidot, jos se auttaisi. Yksi antoi pukeutumisvinkkejä. Yksi vinkkejä siitä, minne kannattaa mennä kävelemään flirttaileva ilme kasvoilla. Yksi kysyi minulta, pidänkö merivoimien miehistä, mihin vastasin "ööö en kyl tiärä" ja seuraavalla kerralla hänen luonaan olikin mua odottamassa joku Marek ja joku Vladislav sekä azerbaidjanilainen sidrusvodka. Mulla oli silloin tosin kiire yhteen sovittuun tapaamiseen.

Kyllä uskon, että tämä kulttuuri ehkä vaikuttaa panikointiini, kun on vähän "noloa" olla tän ikäinen ja sinkku. Luin yhdestä kulttuurioppaasta asuinmaahani, että "a prolonged single status for women is stigmatizing". Mutta kyllä tässäkin maassa on länsimaalaistumista havaittavissa, ja miljoonan kaupunkiin mahtuu erilaisia ihmisiä, joten yritetään. Muualle muutto olis myös kyllä mahdollinen, tosin suuren henkisen tuskan takana, koska melkein kaikki elämäni projektit ja yhteydet on täällä, ja tuntuisi vähän liian paljosta luopumiselta, jos vaikka jonkun Lassin takia lähtisin nyt vaikka Ouluun. Mutta kyllä se mies saa olla mistä vaan kotoisin, kunhan sopii mun (löyhiin) standardeihin. Mulla ei ole paljon standardeja, sillä ulkonäössä mua kiinnostaa vain kasvot, ja muissa jutuissa riittää, että toistensa kanssa on vaivatonta olla, ja muut itsestäänselvät vaatimukset (tyyliin ei kännikaloille ja narkkareille...) Ja saisi myös nähdä itsensä tulevaisuudessa lasten isänä, sillä rakastan lapsia ja haluan sellaisia. Masennun Facen katselusta, kun se on niitä täynnä, mutta itse ei tiedä, tuleeko oma unelma tapahtumaan. Ehkä on myös ihan hyvä, että asun missä asun, nimittäin ajattelen suhteista ja perheestä perinteisesti ja täällä on suurempi mahis löytää niin myös ajatteleva mies.


En tällä kertaa kirjoita enempää, sillä nyt on aika syödä lounasta. Takuu varmana tulen tänne kertomaan hilpeimmistä tapahtumista tällä tielläni.